”Sivuston takana on useampi pidemmän linjan valokuvausharrastaja, joilla on myös onni(?) tehdä valokuvausta osana päivätöitä.” Lainaus Melko Tarkan ensimmäisestä artikkelista, jossa esitellään tärähtäneiden kuvien tärähtäneitä taltioijia sivuston taustalla.
Moni tavoittelee uraa valokuvaajana. Joko potrettikuvauksissa, tapahtumakuvauksissa, lehtikuvaajana tai some-influenssaajana. Vaihtoehtoja on loputtomasti, kuten myös valokuvausalalle pyrkijöitä. Väitänkin kuuluvani vähemmistöön, sillä valokuvaamisesta tuli osa työnkuvaani aivan vahingossa.
En ole ollut koko ikääni kiinnostunut valokuvauksesta, tai kameroista. Varhaisessa teini-iässä olen toki yrittänyt kuvata MM-rallia vanhempieni laareista löytyneillä satunnaisilla digipokkareilla. Pian tämän jälkeen tulivatkin kamerapuhelimet ja jokaiselta löytyi oma kamera taskusta. En vieläkään kiinnostunut itse kuvaamisesta. Jos koin jonkin kuvan arvoiseksi, kaivoin puhelimen taskusta ja kuvan ottaminen muistutti haulikkoammuntaa: osoita ja laukaise. Joskus haluamani kohde sattui kuvaan kokonaan, toisinaan taas ei.
Tilanteeseen tuli kuitenkin hämmentävän nopea täyskäännös eräänä kesäkuisena arkipäivänä seitsemisen vuotta takaperin. Olin päätynyt toimitusharjoittelijaksi autolehteen ja muuan Lauri määräsi minut mukaansa auttamaan auton kuvauksissa.
Nuorena autointoilijana olin tietysti enemmän haltioissani päästessäni ajamaan kuviin Mercedes-AMG A35 -tasoista autoa ensimmäistä kertaa elämässäni. Sisustakuvia ottaessaan Lauri pyysi minua osoittamaan salamaa tietyssä kulmassa oikeaan suuntaan. Tärkeää tehtävää suorittaessani aloin kiinnittää huomiota Laurin käsissä pyörivään Canon EOS 5D MK IV -kameraan laajakulmalinsseineen. Akkukahvallinen möhkäle teki jo itsessään nuoreen insinööriopiskelijaan vaikutuksen, mutta Laurin alkaessa kertoa miten kuva on digitaalisen kennon kautta tallentuvaa dataa johon pätee tietyt lainalaisuudet, olin myyty.
Hyvät vinkit ja turhankin tiukat rutiinit
Seuraavalla viikolla vaatehuoneen perältä pengottiin tyttöystävän vanha Nikon D3100 -teinijärkkäri, jonka kittilinssissä ei toiminut enää automaattitarkennuskaan. Tällä kävin kuvaamassa ensimmäisiä koeajoautoja harjoittelun vuoksi. Perusohjeet kuvaamiseen olin jo saanut: käännä vanteet kameraan päin, kuvaa mahdollisimman kaukaa ja pitkällä polttovälillä. Vastavalo on kaveri, paitsi silloin kun se ei ole kaveri.
Tulokset eivät olleet kummoisia, eikä noita kuvia julkaistu. Joitain hetkiä myöhemmin toimituksesta kaivettiin kuitenkin esille jonkun vararunkona, ja ilmeisesti myös vasarana toiminut EOS 5D MK III ja Sigman 24–105 f4. Sain myös hiljalleen kuvauskoulutusta kollegoilta. Nyt osasin jo hahmottaa aukon, suljinajan ja ISOn merkityksen. Ainakin suurin piirtein. Enkä väitä, että ymmärtäisin tätä pyhää kolminaisuutta vieläkään täydellisesti. Tavoitteenani oli pystyä kuvaamaan itse omat koeajoautot, joka helpottaisi muiden työnkuvaa, mutta parantaisi tietysti samalla myös omia työllistymismahdollisuuksiani harjoitteluni päätyttyä.
Mielestäni yllättävänkin pian kuviani alettiin käyttämään lehdessä. Ainakin välillä. Aloitin siis kuvaamaan jos en ammatikseni, niin ainakin olennaisena osana ammattia – ennen kuin kuvaamisesta tuli myös harrastus. Kuvaamistaitojen kannalta tällaisessa järjestelyssä on hyviä ja huonoja puolia. Ympärillä oli paljon taitavia kuvaajia, joilta sai hyviä vinkkejä. Toisaalta työt täytyy tehdä myös tehokkaasti, joten tekeminen myös rutinoitui jo hyvin alkuvaiheessa. Ei ollut aikaa kokeilla erilaisia kuvakulmia, tai kikkailla suljinaikojen ja valojen kanssa. Perusvarmat kuvat talteen opetetulla kaavalla ja seuraavien töiden ääreen. Mutta. Se kaavamainenkin kuvaaminen on kuvaamista. Ja kun kameraa täytyy käyttää vähintään kerran viikossa, yleensä useamminkin osana työntekoa, kertyy kokemusta ja rutiinia väkisinkin.
Eräänlaiseen kikkailun tarpeen puutteeseen, jonka väitän johtaneen jossain määrin vähempään luovuuteen, vaikutti myös kalusto. Hyvin pian sain käyttööni ns. ”täyden kaluston”, johon kuului EOS 5D MK IV ja Canonin 2.8-aukkoiset zoomit polttoväleillä 16-35, 24-70 ja 70-200. Kyseessä oli totisesti ”helmiä sioille” -tilanne, sillä ensimmäisenä asiana kyseisen setin käsiini saamisen jälkeen edellä mainittu Lauri joutui opettamaan minulle miten objektiivi vaihdetaan runkoon. Joka tapauksessa kameralaukun sisältö oli niin laadukasta, että sen tasosta kuvausten onnistuminen ei ole koskaan jäänyt kiinni. Kerrankin sain aloittaa jonkun harrastuksen sen kuuluisan kultalusikan kanssa.
Harrastukseksi kuvaaminen alkoi muodostumaan verkkaisesti. Kävin kuvaamassa välillä kavereilleni autoja, ehkä lemmikkejäkin ”kun sulla on se hyvä kamera”. Samalla kasvoi myös nälkä oppia yhä paremmaksi kuvaajaksi. Virallisesti kuvaamisharrastuksen lasken alkaneeni siitä hetkestä, kun kanssablogaaja Aake iski korona-aikojen alkupuoliskolla kouraani Konica Autoreflexin ja innostuin kuvaamaan myös filmille. Pääsin myös itse kehittämään ensimmäiset kuvaamani rullat Aaken ja Laurin seurassa. Sen jälkeen en olekaan kehitteisiin koskenut, mutta se on ehdottomasti vielä tehtävien asioiden listalla.
Nyt kuvausharrastus on kestänyt jo useamman vuoden. Firman kamat ovat vaihtuneet omien hankkimiseksi ja nyttemmin kuvaamme oikeastaan koko perheen voimin. Ikään kuin vahingossa kuvausharrastus on alkanut muuttumaan ammatiksi toiseltakin kantilta. Olen viimeisten vuosien aikana tehnyt sivutyönä jonkin verran lehtikuvausta. Lisäksi olen ollut vaimoni kakkoskuvaajana häissä, joka on osoittautunut kaikkia ennakko-odotuksiani vasten niin ikään mukavaksi haasteeksi. Palataan näiden osa-alueiden pariin tarkemmin joskus myöhemmin.
