Valokuvaamisessa ollaan helposti hyvin tavarakeskeisiä. Uusi kamera, uusi linssi, jos vaan olisi kevyempi jalusta, ei voi onnistua ilman suodinta. Ei varmasti tarvitse sanoa pyyteettömimmälle valokuvaajalle kuin ”kameralaukut” ja puna nousee poskille, sillä olkalaukkuja ja reppuja on nurkissa kasapäin. Ehkä seuraava on se oikea, joka on täydellinen jopa seuraavien tavaroiden kanssa?
Valokuvaaminen on myös eräänlaista investoimista. Ei yleensä kovin hyvää sellaista, sillä linssit kehittyvät ja aina on uudempi kameramalli, joka muistuttaa ikävällä tavalla siitä, että erityisesti digikamerat ovat kulutuselektroniikkaa: niiden varaosat loppuvat muutamassa vuodessa ja sen jälkeen vuorossa on vain käsien levittelyä. Sanoisin, että kysykää vaikka Leicalta M8 ja M9 korjaamisesta, mutta toisaalta M6:lla kuvaaminen muuttui yhtäkkiä investointitoiminnaksi, joten vaaka liikkuu molempiin suuntiin. Vuosi sitten kävin lainaneuvotteluja pankin kanssa, jossa kysyttiin mahdollisesti kalliista harrastuksista. Mainitsin valokuvaamisen, mutta sain vain lämpimän hymähdyksen, että ”se on yleensä käytetty jo se raha”, viitaten ilmeisesti, että kameraharrastamisessa on usein kyse vaihtamisesta tai ainakin siitä, että ostamiseen liittyy myyminen.
Mutta joskus kamerakokoelmaa täytyy arvottaa toisella silmällä. Muutamaankin kertaan olen joutunut vuosien aikana paikkaamaan tyhjää tiliä myymällä kameran, jota en välttämättä tarvitse, mutta josta pidän paljonkin. Opiskeluvuosina toimintaansa aloitellut Kameratori pelasti selän ostamalla filmi-Leican, jotta sen sai muutettua sängyksi. Tilanne toistui kymmenisen vuotta myöhemmin vähemmän epätoivoisissa merkeissä toisen Leican kohdalla, jonka ”rulla joka toinen vuosi” kuvaustahti oli kestämätön suhteessa M6:n järjettömään arvonnousuun.
Tänä vuonna kipeän luopumisen äärellä oltiin jälleen, sillä kasa muuttoon liittyviä laskuja ilmestyi maksettavaksi ”as per heti” (rakenusprojektit voivat olla etuajassa vielä 2026!). Oli aika tarkastella kokoelmaa vähemmällä tunteella. Kaupassa lähtivät muun muassa Nikonin Z-järjestelmän laajiszoomi 14-30/4 ja Viltroxin perusmainio 16mm 1.8, sillä oikeastaan toivoin, että ne molemmat voisivat olla Nikonin 20mm 1.8. Samoin Hasselbladin XCD-järjestelmän 45P (eli 45mm f/4) osoittautui muihin XCD-linsseihin nähden heikommaksi suoritukseksi käyttöominaisuuksiltaan, joten jonain päivänä se korvautunee jollain toisella keskimittaisella linssillä. Erikoisesti myös 45P:n ostohinta on melkein sama kuin sen myyntihinta. Nikon D4 oli kymmenisen vuotta sitten tuki ja turva nopeasti muuttuneissa työkuvioissa, mutta sinänsä huikean hieno kamera on jäänyt käyttämättä viime vuosina. Harmittamaan jäi vain kokoelmallinen aukko pro-rungoissa. 20 vuotta vanha Leican digipokkari on lojunut nurkissa niin kauan, että sillä on jälleen arvoa Z-polven mielestä, joten kyytiin vaan!
Kivuliaampia ideoita olivat Nikon Zf sekä F-bajonetin 105/1.4, joka oli hankittu mystisessä hinnoitteluvirheessä. Onneksi saksalainen kolmekirjaiminen kameroiden osto- ja myyntiliike oli sitä mieltä, että juuri näistä tuotteista tarjottiin melko vähän rahaa. Tunnearvo on siitä pirullinen, että sillä on arvoa vain myyjälle, mutta tajusin, että vaikka uuden Zf:n voisi ostaa myöhemmin, haluaisin juuri sen Zf:n. Redditistä löytyy lankoja, joissa epätoivoiset harrastajat metsästävät sarjanumeroilla vanhoja runkoja, usein tuloksettomasti.
Mutta ei kaikki ole suinkaan murhetta. Parhaimmillaan tällainen kokoelman kevennys onkin, jos sitä käyttää hiukan itselle sopimattomien tavaroiden päivittämiseen, vaikka sitten pitkällä tähtäimellä. Muuton myötä kamerakalusto pääsee myös muuttamaan koreista, vanhoista repuista (hah!) ja laatikoista vihdoin muutamaan kaappiin.
Paitsi RB67. Mamiyasta olisi varmaan pitänyt ilmoittaa lattian kantavuuslaskelmia tehneelle insinöörille.
Avauskuva on Aurajoen jäältä joskus tammikuussa 2017.
